Luukku XXIII: Tarina Phantumpista

Tässä kirjoituksessa mainitsin, että olisi hienoa kirjoittaa Pokédex-entryistä inspiroituneita juttuja satu-muotoon. Parin rohkaisevan kommentin jälkeen ajattelin, että miksipäs ei, miksipäs ei. Jotain ihan erilaista siis! Kirjoitin tämän vähän tällaisena tajunnanvirtana yhdeltä istumalta, että älkää odottako mitään ihan suurta kaunokirjallista mestariteosta :-D.

Varoitus: tämä ei todellakaan ole mikään joulumielen nostattaja ja sisältää kuolemista ja pokémonien metsästystä sun muuta ikävää, että että...! Ei ole edes selkeästi mitään onnellista loppua, että sen puoleen!

Tarina Phantumpista

by Avri

Tuhansia vuosia sitten, varsin kaukana täältä, silloin kun ihmiset eivät olleet vielä kuulleet kyseisestä paikasta, sijaitsi kaunis laakso, joka oli suuren Kangaskhan-lauman asuttama.

Laakso sopi Kangaskhaneille erittäin hyvin; joki virtasi vuorilta alas tuoden mukanaan erityisen raikasta ja ravinteikasta vettä, laaksossa kasvoi runsaasti Oran-marjapuita eikä siellä asunut lainkaan Kangaskhaneja metsästäviä pokémoneja. Laakson länsireunaa kehysti valtava ja laaja vuoristo, jonka jyrkillä rinteillä asusti pelkästän Skiddoja ja Gogoateja. Itäpuolella oli taas musta, synkkä, hylätty metsä, jonne kukaan ei koskaan mennyt. Edes uteliaimmat pokémonit eivät halunneet astua pahaenteiseen metsään. Kukaan ei tiedä, kuinka Kangaskhanit olivat alunperin päässeet laaksoon - ihmeen kaupalla vuoren yli vai kulkemalla metsän läpi, mutta eivätpä Kangaskhanit viitsineet sitä juuri pohtiakaan. Elämä laaksossa oli täydellistä.

Kangaskhaneja oli sinä vuonna erityisen suuri määrä. Ilmasto oli suosinut laaksoa erityisen hyvin ja oli tavallista lämpimämpää. Osa laakson vieressä kohoavan vuoriston lumipeitteistäkin suli, mitä ei kovin usein tapahtunut. Kangaskhanit nauttivat lämpimästä säästä ja Kangaskhan-lapset saivat juoksennella erityisen paljon keskenään ulkona äitiensä vatsapusseista.

Mitä Kangaskhanit eivät tienneet, oli se että myös ihmisten määrä oli vuosien mittaan kasvanut. Ihmisiä oli nyt levittäytynyt vähän joka puolelle maailmaa, ja levottomat yksilöt etsivät aina paikkaa, jonne rakentaa juuri heidän oma kotinsa. Ja niin kävi, että kun erityisen lämmin kesä saapui ja joukko ihmisiä huomasi, miten ennen ylitsepääsemättömänä pidetyn vuoriston jäät ja lumet olivat sulaneet tavallista enemmän, päättivät he lähteä tutkimaan, josko vuoren toiselta puolelta löytyisi se heidän kotinsa tai edes jotain muuta mukavaa. Yhdessä pokémoniensa kanssa ihmisten onnistui ongelmista huolimatta kohota vuoren ylitse. Toisella puolen he näkivät uskomattoman ja upean Kangaskhanien laakson, jonka rikkaudet takaisivat loistavat viljelymaat koko ryhmän suurille perheille. Jo kaukaa he näkivät, että laakso vilisi Kangaskhaneja, ja tästäpä ihmiset innostuivat. Kangaskhanin liha oli erittäin suosittua kauppatavaraa ja Kangaskhanin pää oli jotain, mitä ihailtiin linnojen ja kartanoiden seinillä. Koskaan he eivät olleet kuulleet yhtä suuresta laumasta Kangaskhaneja kuin mitä laaksossa eli.

Niinpä he virittivät keihäänsä valmiina metsästämään Kangaskhaneja, kuten tapoihin kuului. Aluksi Kangaskhanit ihmettelivät saapuvia vieraita uteliaina, mutta kun ensimmäiset keihäät lensivät tarkassa kaaressa parin ensimmäisen Kangaskhanin rintakehään, syntyi valtava kaaos ja paniikki. Kangaskhanit yrittivät aluksi suojella itseään ja poikasiaan rynnäkköhyökkäyksillä, mutta ihmiset olivat metsästäneet pokémoneja jo satoja vuosia ja vinkit sekä neuvot metsästykseen olivat siirtyneet isältä pojalle. Ihmisten uskollisina metsästyskumppaneina toimi erilaisia koirapokémoneja, jotka ohjailivat Kangaskhaneja haluttuun suuntaan. Osa Kangaskhaneista yritti kiivetä metsästystä pakoon ylös vuorille, mutta he eivät olleet tottuneet kiipeämiseen ja olivat helppoja maaleja.

Eräs Kangaskhaneista oli onnistunut pakenemaan laumasta, johon ihmiset ja pokémonit olivat muut Kangaskhanit ajaneet. Suuressa joukossa pokémonit olivat selvästi helpompia maaleja, joten tämä Kangaskhan pysytteli visusti yksin ja piilossa. Se näki, miten huonosti niille kävi, jotka yrittivät epätoivoisesti kavuta vuoren rinnettä ylös, joten se pysytteli poissa laakson länsiosasta ettei se vain joutuisi umpikujaan vuoren seinää vasten ihmisen tai koirapokémonin saartamana. Sen vatsapussissa kasvoi aivan pieni, tänä keväänä syntynyt poikanen. Viisas Kangaskhan yritti keksiä tapaa pelastaa itsensä ja poikasensa karmaisevalta joukkometsästykseltä, mutta sen päähän ei pälkähtänyt muuta ratkaisua kuin paeta laakson itäpuolella olevaan tuntemattomaan metsään.


On vaikea kuvailla, kuinka paljon metsää Kangaskhanien keskuudessa pelättiin. Ehkä asiaa kuvaa hyvin se, että Kangaskhan-emon oli mahdotonta jättää laakso ja paeta metsän siimeksiin, vaikka se olisikin ollut kenties turvallinen reitti paeta saapunutta kauhua. Pelkkä metsään päin vilkaisu sai pokémonin voimaan pahoin ja sen ympärillä leijui selittämätön pahaenteilevä ilmapiiri. Joten Kangaskhan jatkoi odottamista toivoen, että jostain syystä metsästäjät eivät ikinä löytäisi sitä ja lähtisivät lopulta pois. On kai sanomattakin selvää, että Kangaskhanin toivo oli turhaa, sillä kun suurin osa Kangaskhan-laumasta oli metsästetty, lähtivät ihmiset tutkimaan laaksoaan laajemmin. Lopulta kourallinen ihmisiä löysi ainoan jäljellä olevan Kangaskhanin.

Kangaskhanit suojelevat pieniä poikasiaan raivoisasti ja niin teki Kangaskhan-äiti nytkin. Se hyökkäsi raivolla ja voimalla ihmisiä päin, iski hyökkääviä koirapokémoneja niin vahvoilla Mega Puncheilla mitä sen nyrkeistä lähti. Äidin epätoivo toi pintaan aivan uudenlaisia voimia, jollaisia Kangaskhaneilla ei oltu ennen nähty. Hetken aikaa näytti, että tappelu kääntyisi emon ja poikasen voitoksi, mutta sitten tiukasti ilmaa halkova keihäs lennähti suoraan ja tarkasti keskelle Kangaskhan-emon rintaa. Raivon ja viimeisten voimien saattelemana emo laukaisi valtavan Hyper Beamin, tähdäten hiukan kaikkialle ja ei kehenkään. Hyper Beamin voima oli räjähtävä ja sokaisi ihmisten ja pokémonien silmät hetkeksi. Kun pöly oli laskeutunut, he eivät nähneet enää Kangaskhania missään. Nurmella näkyi verisiä jälkiä, jotka johdattelivat suoraan tiheään ja synkkään metsään. Jopa ihmiset, jotka eivät juuri ymmärtäneet luonnon päälle, pystyivät aistimaan metsän epämiellyttävyyden ja päättivät mieluummin lähteä pois kuin seurata emoa ja sen poikasta metsään.

Metsä oli pimeämpi kuin mitä se ulkoa päin näytti, jos se vaan suinkin oli mahdollista. Metsä tuntui imevän kaiken äänen sisäänsä, sillä heti ensiaskeleella, kaikki laakson äänet olivat vaimenneet kuin taikaiskusta ja tilalla oli vain Kangaskhanin askelien aiheuttamat rasahdukset. Kangaskhan hoiperteli puoli-sokeana vaikeasti eteenpäin. Sen oli vaikea hengittää, aivan kuin metsässä olisi ollut jotenkin vähemmän happea kuin laaksossa, ja keihäs sen rinnassa painui hiljalleen syvemmälle ja syvemmälle. Se kantoi poikastaan turvaan kuitenkin niin pitkälle kuin kykeni, kunnes jalat sen alla pettivät eivätkä kantaneet enää. Poikanen kömpi vaivanloisesti ulos emonsa vatsapussista. Kuolemanhiljaisessa metsässä se kuuli emonsa rahisevan hengityksen kahta voimakkaammin ja selvemmin. Poikanen istutui elottoman emonsa vierelle ja kun lopulta emo ei enää pitänyt mitään ääntä, alkoi pikkuinen Kangaskhan-vauva nyyhkyttää lohdutonta itkua.

Kangaskhan-poikanen itki äitinsä vierellä 7 päivää. Ehkä metsään itseensä liittyi kamalia salaisuuksia, sillä jo seitsemässä päivässä Kangaskhan-emosta oli jäljellä maassa pelkät luut. Myös poikanen teki hiljalleen kuolemaa, sillä se ei osannut hankkia itse ravintoa ja eipä se olisi surultaan mitään kyennyt tekemäänkään. Lopulta se vain makasi äitinsä kalloa vasten vain pienen elämänsäikeen pitäen sen hengissä.

Metsä ei kuitenkaan ollut asumaton, vaikka se siltä näytti. Seitsemän päivän ajan eräs nuori Pumpkaboo oli seurannut Kangaskhan-lapsen itkua pimeyden suojasta. Tarinat Pumpkabooista vaihtelevat. Jotkut sanovat, että Pumpkaboot kuljettavat rauhattomia sieluja paikkaan, jossa ne saavat rauhan, toiset taas varoittavat lapsia pysymään poissa Pumpkabooiden tieltä uskoen, että ne varastavat ahneuksissaan lapsien sieluja. Joka tapauksessa tämä pienikokoinen Pumpkaboo oli hyvin kiinnostunut pienen Kangaskhan-lapsen sielusta. Se oli odottanut juuri tätä päivää. Lapsi oli aivan kuoleman porteilla, ja sielu oli valmiina irrotettavaksi lapsen ruumiista. Niinpä Pumpkaboo leijaili pois piilostaan ja aloitti epämääräisen näköisen vaappumisen Kangaskhan-lapsen ympärillä. Tanssiessaan poikasen ympärillä alkoi Kangaskhanin sielu hiljalleen paeta ulos siirtyen Pumpkaboon pieneen vartaloon.

Mutta kaikki ei sujunut kuten Pumpkaboo oli suunnitellut. Kyseinen Pumpkaboo oli hyvin pieni, kun taas Kangaskhan-lapsen sielu ja suru olivat suuria. Aivan liian valtavia pienen Pumpkaboon käsiteltäviksi. Kävi jotain ennenkuulumatonta ja Kangaskhan-lapsen sielu hajosi pirstaleiksi. Loputon äidin kaipuu jäi edelleen majailemaan vanhaan ruumiiseen, kun taas kaikki muut sielunkappaleet lähtivät Pumpkaboon matkaan. Kangaskhan-lapsi heräsi, joskin se ei enää ollut Kangaskhan, vaan jotain aivan muuta. Ainut asia, mikä sen sieluun oli jäänyt, oli ikävä äitiä kohtaan. Nyyhkyttävä otus puki maasta löytämänsä pääkallon kasvojensa suojaksi peittääkseen ikuisesti jatkuvan itkunsa. Lisäksi se otti itselleen yhden luun, jolla se löi tieltään pois kasvillisuutta lähtiessään vaeltamaan ulos metsästä etsimään äitään, jota se ei enää muistanut. Vielä tänäkin päivänä Cubonet kantavat sielussaan mukanaan ikuista äidin kaipuuta, jota on mahdotonta tyrehdyttää.

Pikkuinen Pumpkaboo oli huonovointinen. Vaikka osa sielusta oli jäänyt vanhaan ruumiiseen, se oli silti aivan ähkynä syömästään sielusta. Auringon laskettua (joskin metsässä vuorokauden vaihtelua ei juuri huomannut) Pumpkaboo alkoi käydä mahdottoman levottomaksi. Sielu sen sisällä halusi ulos. Nuori Pumpkaboo ei ollut ennen imaissut kenenkään sielua sisäänsä ja tunne oli sille uusi ja outo, sekin halusi sielusta heti eroon. Pumpkaboo pohti hermostuneena, mitä tehdä. Se ei kerta kaikkiaan pystyisi kantamaan sieluparkaa enää yhtään pitemmälle. "Toisaalta, eihän kukaan saisi tietää, jos vaikka hylkäänkin sielun tänne metsään, eihän?", se ajatteli. Lopulta Pumpkaboo oli vakuuttanut itsensä niin tehokkaasti, että se sylkäisi sielun ulos. Hetken aikaa aineeton sielu vaelsi kummastuneena ilmassa, kunnes se teki lahoon puunkantoon ruumiinsa. Pikkuinen otus, joka myöhemmin tunnetaan Phantumpina, oli lapsellinen tapaus, ja säikäytti heti sen sielua kantaneen Pumpkaboon tiehensä kummitustempuillaan jääden nauramaan paikalleen ontosti. Phantump ei sen koommin ole muistellut kuollutta äitään, vaan vaeltelee orpona hylätyissä metsissä.

Yhä nykyäänkään Trevenantit eivät siedä ihmisiä alueellaan. Jos joku ihminen sattuu vahingoittamaan metsää, Trevenant saartaa sen umpikujaan ja ei ikinä anna ihmisparan paeta. Edelleenkin Trevenantit suhtautuvat äidillisesti pokémoneihin, jotka asustavat sen vartalossa...

--------------------------

Loppu.